Pohjoiset levinneisyysrajat tekevät Merenkurkusta ainutlaatuisen

Vain harvat merelliset kasvi- ja eläinlajit ovat sopeutuneet elämään murtovedessä, mikä on yksi syy Merenkurkun pohjaeläimistön lajiköyhyyteen. Lajien määrä vähenee Itämeressä ja Pohjanlahtea pohjoiseen edetessä. Esimerkkinä mainittakoon, että Merenkurkussa esiintyy vain kolme Pohjanmeren 200 simpukkalajista. Esiintyvät merelliset lajit elävät useimmiten syvemmillä pohjilla. Rannikon läheisillä alueilla esiintyy enemmän makeanvedenlajeja ja merellisten lajien osuus vähenee entisestään.

Lajien levinneisyys johtuu siitä, että Itämeren suolapitoisuusgradientti vaihtelee Tanskan salmien 20 PSU:sta Pohjanlahden pohjoisosan 1-2 PSU:hun. Merenkurkussa veden suolapitoisuus laskee eteläosan 5 PSU:sta pohjoisosan 3-4 PSU:hun. Tässä voit tutustua suolapitoisuusgradienttiin kesäkuussa 2003 suoritetun laivamittauksen mukaan. Perämeren etelärannikon suolapitoisuus on alhaisempi kuin Perämeren itärannikon veden virtausten ja jokien vaikutuksesta. Tämä vaikuttaa myös lajien pohjoiseen levinneisyyteen Merenkurkun eteläosassa.

Lajien pohjoisraja voidaan arvioida käytettävissä olevien näytteidenottotulosten pohjalta. Kovilla pohjilla on suoritettu vähän tutkimuksia ja tiedot kovien pohjien lajien levinneisyydestä ovat siksi puutteellisia. Liejusukasmadon (Harmothoe sarsi), makkaramadon (Halicryptus spinulosus), siiran (Jaera albifrons), liejusimpukan (Macoma baltica), sinisimpukan (Mytilus edulis), merirokon (Balanus improvisus), hietakatkaravun (Crangon crangon) ja sydänsimpukan (Cardium glaucum) pohjoisraja esitetään kartalla (löydön lähde ja vuosiluku saadaan klikkaamalla lajin nimeä kartalla). Nämä on vain osa lajeista, joiden pohjoinen levinneisyysalue on Merenkurkussa. Monen lajien pohjoinen levinneisyysraja siirtyy mahdollisesti kauemmas etelään, koska Itämeren veden suolapitoisuus on laskenut 1990-luvulla.

EJotkin harvat makeanvedenlajit ovat sopeutuneet murtovesiympäristöön. Vesisiira (Asellus aquaticus) ja jäännehalkoisjalkainen (Mysis relicta) ovat makeanvedenlajeja, joita tavataan myös Merenkurkun eteläosassa. Jäännehalkoisjalkainen on reliktilaji, joka viihtyy parhaiten kylmässä vedessä. Okakatka Pallasea quadrispinosa on myös reliktilaji, jota esiintyy järvissä ja joissa, mutta myös meressä. Merenkurkku muodostaa tärkeän rajan myös kasvillisuuden ja kalojen suhteen. Itämeren avainlajin, rakkolevän (Fucus vesiculosus) pohjoinen levinneisyysraja on Merenkurkussa. Lajin levinneisyysraja esitellään kovia pohjia käsittelevässä jaksossa. Merellisten kalalajien, kampelan (Platichthys flesus), kilohailin (Sprattus sprattus) ja turskan (Gadus morhua) pohjoisraja on Merenkurkussa. Myös särmäneulan (Syngnathus typhle) ja isotuulenkalan (Hyperoplus lanceolatus) pohjoisraja on Merenkurkussa. Härkäsimppua (Myoxocephalus quadricornis) pidetään reliktilajina ja sitä esiintyy vain pohjoisosissa. Muikkua (Coregonus albula), joka on makeanveden laji, esiintyy myös vain Merenkurkussa ja pohjoisempana Perämerellä.